Käyn vieraana syöpätautien vuodeosastolla, veli on minun kaupungissani. Vien elokuvia ja partakoneenteriä, hiukset lähtee. Piti tulla syöpä ennen kuin puhumme. Puheet on talopiirustuksista ja sytostaateista, mutta puhe kuitenkin. Piti tulla syöpä ennen kuin ollaan aloillaan, toinen makaa, toinen istuu, käytän tilaisuutta häikäilemättömästi hyväksi, tästä ei kumpikaan pääse pakoon, istutaan ja puhutaan nyt kerralla niin kauan että se alkaa käydä epämukavaksi. Syöpä on moneen hyvä. Viereisessä sängyssä makaa kävelykyvytön aivokasvainmies.
Vähitellen sairaala alkaa tuntua vähän kuin uudelta harrastukselta. Pyöräilen töiden jälkeen kovaa perille, on kiire yrittää. Jään joka ilta vielä ihan vaan hetkeksi, kamalin ajatus on, etten yrittäisi tarpeeksi. Iltateepöydässä olen ainut, jolla on hiukset, pakastin on täynnä jäätelöä. Olen typerästi vähän ylpeä siitä, että olen ainut ihminen tässä, ajan tasalla, paikalla, minua tarvitaan, muita vieraita ei ole.
Kuukausien lamaannukselta katkeaa selkä, sairaalassa tai matkalla sinne. Ensin teen innoissani, ruuvaan puoli vuotta sitten ruuvaamatta jääneet ruuvit, järjestän kaapit ja olen sosiaalisesti pelottavan aktiivinen. Sitten jatkan, vaikka en enää halua, itken väsymyksestä ja maanisuudesta, askartelen hampaat irvessä, nyt meillä on tässä kivaa jumalauta. Kun pyörät lähtee pyörimään, liikettä on mahdoton enää pysäyttää, olo on samanlainen kuin helmikuussa ballerinoissa.
Olen huomaamattani alkanut kutsua kirjailijaa puolisoksi. Muu tuntuu jo kohtuuttoman vaatimattomalta ihmisestä, josta mikä tahansa on liian vaatimatonta. Se soittaa vähän nolona Jippua, että tää on sulle (tai siis mulle, siis sulta mulle, siis):
”asuisitko mun kaa/vaikka nukun päivät ja yöt
puhuisin mun lapsuudesta sekavaa
asuisitko mun kaa/vaikka ärsyttäisin sun
kavereita jotka vain tahtoo urheilla
oisitko mulle/mies/joka ei hylkää/ja joka ei pelkää
kavereita jotka vain tahtoo urheilla
oisitko mulle/mies/joka ei hylkää/ja joka ei pelkää
