1 3 0 1 2 0 1 0

Sain 23-vuotislahjaksi taidon hallita mielialojani. Päätin sitten, että hymyilen niin kauan, että alkaa naurattaa. Alkoi. Kun puhui, alkoi tehdä mieli puhua. Kun nyt olen alkanut puhua, lempipuheenaiheikseni ovat nousseet kuluvan päivän sää, mistä lehdessä puhuttiin, elokuvat. Nautin siitä, ettei itketä, käy raskaaksi olla jatkuvasti vereslihalla. Laitan merkille että nauran, se tuntuu ensin vajaamieliseltä, katson meitä ruokakaupassa ja ajattelen, että tältäkö se tuntui, niin, näin sen kuuluu mennä. Unohdan äidin syntymäpäivän, en ajattele äitiä, laitan merkille että hiukset ovat kasvaneet ranskanleteille asti, tulen ajatelleeksi hyllypapereita ja kännykän soittoääntä ja lehtitilauksia ja huomaattehan! kirjoitankin enemmän. Yritän pysyä liikkeessä, olen kehittänyt kunniallisen ihmisen päivärytmin, olen yhä useammin tasaisen onnellinen olemassaolostani.

Tuntuu, että olen kirjoittanut tämän aikaisemmin. Odotan tyynesti, mihin tämä päättyy, mikä katkeaa.

Me muutetaan taas. Alan väsyä kotien vaihtumiseen, huomaan meneväni koko ajan enemmän rikki, katkeroituvani, kuin minut olisi jätetty yhdeksän kertaa. Minusta ei ole vuokra-asujaksi. En ymmärrä, miten kenenkään mielestä kellertävänvalkoinen voi olla neutraali väri, miksi kukaan ylipäätään haluaa mitään neutraalia, miksi putkiremontista ilmoitetaan viikkoa ennen, miksi vuokranantajat ovat aina niin takakireitä, ne laittaa matalaksi kaiken vanhan koska niin nyt kuuluu tehdä ja on ylpeitä vaimonsa valitsemasta K-raudan tapetista. Kamalasti potentiaalia menee hukkaan, kamalasti huonoja periaatteita, typeriä periaatteita, päähänpinttymiä, vääriä luuloja, kunnioituksen puutetta, ajattelemattomuutta, liioiteltua käytännöllisyyttä, ennen kaikkea syntyperäistä huonoa makua. En kestä kotiini saapastelevia asunnonetsijöitä, niille se on vain tyhjä laatikko, elämäämme osoitellaan. Ensi kuussa täällä asuu mauttomasti pukeutuva nainen ja kulttuurihistoriallisesti tärkeissä kaapeissamme on ovissa tarroja ja naarmuja, sisällä 16-vuotiaan Gina Tricot -vaatteet.

Jotta muistettaisiin - maisemaote perjantaina 8.1.2010 klo 18.10.:

Istun vihreässä nojatuolissa, joka on vähän kuin heitetty keskelle lattiaa. Oikeasti se on muutama päivä aiemmin siirretty pois ikkunan edestä, koska ikkunoista vetää, parvekkeen ovesta vetää, kaikki keinot on käytössä: kauloissa on huivit, jaloissa villasukat, ympärillä viltit, kurkuissa teet. Nojatuoli on alkujaan kirjailijan perheen mökiltä. Tässä istun kun teen töitä, jalat vihreälle rahille nostettuina (sille jolle kaatui muutama päivä sitten punaviiniä ja talous oli loppuillan tolaltaan, kun jännitettiin, selviääkö se vai ei – päätettiin, ettei kivoja tavaroita saisi olla, kiintymys tavaroihin aiheuttaa samanlaista tuskaa kuin kiintymys ihmisiin). Kummallinen huonekalujärjestely riittää viihdykkeeksi viikoiksi. Vasemmalla näkyy vihreät laatikostot, jotka on (ikuisuus)lainassa kirjailijan ystävältä, There Will Be Blood -juliste sekä tauluhylly, jolla on esillä kokoelma runokirjoja: Puhu heidän kieltään (Markku Kaskela), Sanomattomia lehtiä (Aki Salmela), Murtuneista luista (Kristiina Wallin), Sileäksi puhuttu (Tommi Parkko). Sitten on televisio, melkein pari metriä korkea puumainen kiinanruusu, jossa on vielä kuusenkynttilät, niihin tottuminen kesti taas aikansa, nyt ne on niin olennaiset, ettei niitä oteta pois varmasti ennen muuttoa. Oikealla on musta keinonahkasohva, jonka muistan lapsuuden valokuvista: istun sillä ruusukuvioinen mekko päällä ja kasvot huulipunan peitossa, nauran. Siinä on reikä ja käsinojia on parsittu ja se on niin kova, ettei sitä voi juuri kutsua sohvaksi. Sen toisessa nurkassa on kokoelma juttuja: lautanen jolta äsken söin pastasalaattia, Käyttäytymistieteiden tilastolliset menetelmät jonka välissä on ässäarpa kirjanmerkkinä (sivulla 50), kuulokkeet jotka päässä teen töitä, kirjailijan kamera, vaateharja, teekuppi, kaukosäädin, lahjaksi saatu sisustuskirja, Minuuttinovelleja ja verokortti. Samanlaisia näytteillepanoja on ilmaantunut muuallekin nyt, kun mieleni on sen verran järjestyksessä, että kestän epäjärjestystä. Seinällä Marttyyrit- ja Elephant -juliste. Sivupöydällä on karttapallo ja joulun jäljiltä saksanpähkinöitä, toisella kamerajalustalamppu ja iso anopinkieli. Oikean seinän takaa kuuluu elämöintiä, se on tuttua, ei häiritsevää, hämmentävää: kellä voi olla jatkuvasti niin hauskaa, miksi ihmiset puhuvat niin kovaa, miten niillä riittää asiaa. Muuten on hiljaista, maailma tuntuu rajautuvan meidän seinien ulkopuolelle. Meillä on kuin mummolassa: kellon tikitys kuuluisi selvästi, jos meillä vain olisi tikittävä kello. Selkäni takaa keittiöstä kuuluu kirjailijan liikkeet. Se kirjoittaa ruokapöydän ääressä, tiedän katsomattakin, välilyönti hakkaa aggressiivisesti. Asiat on näillä sijoillaan viimeisiä viikkoja.