Olen kirjoittanut kaikesta välillä toukokuu–heinäkuu, junamatkoja kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, elämätön kesä. Sitten pyyhinyt kaiken pois, tulee jotain joka kumoaa kaiken edelläolleen. Kaikki ihmislajin tietämät tunteet.
Aioin kävellä pääsykokeista kotiin henkselit paukkuen ja kuohuviini kainalossa. Mehustelin kesken kokeen kuohuviiniajatuksella niin että ajatus herkesi kesken riippumattomien otosten t-testin. Olin miettinyt jotain mahtipontista, ainakin olisin voinut vähän itkeä. Ovella olin hiljaa. Sitten siivosin kokonaisen päivän, esitin sujuvasti elämää. Loppui siivoaminen, loppui esitys, sitten vasta itkin. Illalla halusin kuunnella suomalaisia kansansävelmiä ja Šostakovičin valsseja. Se tuntui kuuluvan asiaan.
Sitten kirjoitin tähän pitkät rivit: kunnianhimosta, siitä miten haluan olla sadan lapsen äiti, erikoisasiantuntija, nekrologini on oltava pitkä ja päätyttävä laajaan teoslistaukseen. Olin varma, että tästä eteenpäin kaikki on pelkkää alamäkeä tai yhtämatkaa ylämäkeä. Sanoin käyväni läpi surun vaiheita, mutta en silloin vielä tiennyt, mitä on tulossa.
En tiennyt haastattelukutsusta Turkuun, olen äkkiä taas mukana pelissä. Päätän ennakkotehtäväni edellisen merkinnän lauseeseen: ”En malttaisi odottaa, että minusta tulee minä”. Haastattelussa käy joku häkellyttävän itsevarma ja paikkansa tietävä tyyppi, haastattelija sanoo että sä näytät siltä että kirjoitat varmaan johonkin musiikkilehteen, sille nauretaan Turun kaduilla. Olen edellisenä iltana löytänyt peilin edessä itseni. Ensimmäistä kertaa elämäni ja sen vaiheikkuus ja vaikeus katsotaan edukseni. Se sopisi sadun päätökseksi. Astelen mahtipontisesti tuomiokirkon portaille, japanilaiset turistit kuvaa kirjailijaa, ja tiedän kaukaa sen vartalon asennosta, että sekin tykkää tästä, Turku vois olla meidän.
En tiennyt sairaalasta, taas yhdestä syövästä ja viikonlopuista äidin kanssa kahdestaan, en kuolemasta, en sen hitaasta odottamisesta. En tiennyt terminaalivaiheen kivusta, siitä äänestä joka kuuluu käytävään asti, kaihtimet on kiinni, minulle tuntemattomat ihmiset pitävät minua kädestä. Pitkään tuntuu kuin sisäelimet olisivat kääntyneet ylösalaisin. Juhannusaattona äidistä tulee leski. En käy kotona pitkiin aikoihin, yrtit kuolee ja biojäte haisee - Pohjanmaasta tulee ainoa todellisuus, minusta, kirjailijasta ja äidistä tiivis yksikkö. Vanhennun vuosia. Olen jo ostaa korkokengät, puhun matalammalla äänellä, minun on kasvettava tähän. Olen sujuvasti kaikkea mitä minun odotetaan olevan, otan vastaan surunvalittelukukkia, keitän sadat kahvit, teen asioita ensimmäisiä kertoja koska äitini ei nyt kykene, selkärangasta tulee varma tieto että näin tulee toimia, leivon kakkuja, leikkaan nurmikkoja, kuulen virsiä, kuuntelen valvovia askelia aamuyöllä, olen valitsemassa ruumisarkkua. Kestämättömiä ajatuksia.
NYT: Foals – 2 trees
Sanon vaan että luen sinua edelleen. Se on aivan saatanan tyhmästi sanottu tällaisen tekstin kommentiksi mutten nyt muuta osaa.
VastaaPoistaKaikkea hyvää.
Se on aivan saatanan sopivasti sanottu. Aloin heti taas kirjoittaa.
VastaaPoistaEikä tällaisen keskellä viisastu yhtään. En tiedä yhtään sen paremmin, mitä kuuluu sanoa.
VastaaPoista