Tämä ei jäsenny, ei jalostu tästä puhtaammaksi, en vielä tiedä mitä tämä tarkoittaa:
Turkuun muuttaminen tuntuu ensin aika tavalla samalta kuin maastakarkoitus Pihtiputaalle.
Turkuun muuttaminen tuntuu ensin aika tavalla samalta kuin maastakarkoitus Pihtiputaalle.
Turku,
ylämäkineen
pyöräilykulttuureineen
risteilyturisteineen
laiskoine vedenpaineineen ja
lounaismurteineen.
Ensin se tuntuu siltä - ja sitten se tuntuu aina vain siltä. Kuvitelkaa minut kartalle, Turussa minä olen, täältä minä heilutan kun kuljette ohi, junamatkalla on joku Humppila, hump-hump.
Isot pyörät pyörii. Palaan vähän väliä kevääseen ja kesään, on itkuja kuukausien takaa. Kertaan taas kaiken: suunnaton voimantunto ja ennenkuulumaton itsevarmuus, muistan lämmöllä lukusalia, pystyyn nostettu leuka, jumalauta perkele!. Sitten tyhjää, sitten se ruumisarkku, sitten tämä Turku missä kaikki nollautuu. En saa kavereita, koska en tee alasti kärrynpyöriä kauppatorilla, otan ruokaa kasvisjonosta enkä pidä toisten hihoissa roikkumisesta. Ne saa olon tuntumaan typerältä, olen se tosikko jolla on aina samat housut. Ne ei tiedä, mitä tämä kaikki tarkoittaa, mitä se vaati, etten ole pelkkä tosikko, että on mulla muitakin housuja, kokonainen oma maailma jossa olen vahva, ja paljon ajatuksia. Ettei olla vain kääntymässä, tässä on kaikki mitä meillä on. Sitten on isoja kirjoja, uudet vahvan naisen kengät, uusi kiire josta pelottavalla tavalla nautin. Kasvan pituutta jatkuvasti kasvavien vaatimusten tahdissa, en tiennyt että minusta on tähän. En vain halua tehdä kärrynpyöriä kauppatorilla, alasti.
Silti: ajoittain näen kirkkain silmin, että luoja, ettei paremmin voisi olla. Tämän täytyy tapahtua.
Osaan kyllä ääripäät. Mielessä ruuhkavuodet.
