Berliinissä asti ei kannata käydä itkemässä. Ollaan elämän irvikuva siellä minkä piti olla meidän, missä jokainen vastaantulija on jotain mitä minä en ole. Jatkuva peilaaminen repii. Kaikkina iltoina ei mennä syömään, koska molempia puistattaa ajatus siitä, että saadakseen ruokaa täytyy puhua. Sen sijaan opetellaan saksan lukusanoja, syödään spagettia sitruunalla ja juodaan kolmen euron kuohuviini.
Käy työstä rakentaa itsensä tyhjästä: lempikeittokirjani, poliittinen kantani, kotini, kenkäni, elokuvani. On määriteltävä, ettei luhistu muodottomaksi mytyksi, on pidettävä kiinni vähäisestä minästään ettei lakkaa olemasta. Tärkeimpiä syitä kirjoittaa on kuvien tekeminen: tällainen olen, tämän voi tulostaa ja ojentaa tuntemattomalle ja sanoa, tämä olen minä.
En muista juuri mitään siitä, kun olin lapsi, voin kertoa kaiken kymmenessä lauseessa. Aika monta välistä jäänyttä vuotta, joina olin kipeän tietoinen siitä, mitä haluaisin tehdä, tuollainen olla mutta joina en muista tehneeni, olleeni yhtään mitään. On tietämättömänä nuorena ostetut astiat, hädässä hankittu taulu, takki joka näytti hyvältä Berliinissä mutta kotona tuntuu teennäiseltä kuorelta, kompromisseja joiden korjaamisen menee loppuikä, disorientoitumisen maailmanennätys, tuhat tekemättä jäänyttä syntymäpäivää ja viisitoista toteuttamatonta yllätystä, miljoona toisen huomiotta jättämistä ja hetkessä elämättä elämistä.
En tiedä vielä, onko tämä mielenhäiriö vai voimaa, tämä miten olen viime aikoina ottanut asiakseni sen sellaisen elämän elämisen. (Olen leiponut!). Elämä on performanssitaidetta: pariskunta illallisella, nainen torilla, ruokalajien harjoittelua, tuolin asettelua. Yhden naisen show. Tätä tahtia reseptit loppuu ennen kesää, teos on valmis syksyyn mennessä. Teen elämästä pysäytyskuvan josta voin sanoa, tuo olen minä. Kokeilen ja harjoittelen niin kauan, että tulen sellaiseen lopulliseen lopputulokseen, että asiat voivat olla niillä sijoillaan loppuikänsä, voin tehdä crème brûléeta samalla reseptillä joka ikinen kerta ja tuo kirjapino on tuossa oikeassa paikassaan ikuisesti. On parempi olla liikuttamatta mitään, en välttämättä enää tiedä kuka olen.
Vuosi aiemmin luin lisäaineiden voimalla pääsykokeisiin, heräsin öisin ratkaisemaan unissani keksimiäni (logiikattomia) tilastomatemaattisia teorioita, kirjailija opetteli laittamaan ruokaa koska alkoi nääntyä. Ensimmäisiä sellaisia lämpimiä kevätpäiviä, kun kävelin valmennuskurssilta kotiin ja se hiekan rahina kenkien alla. On kuva, jossa luen heikossa valossa vihreän pöydän ääressä, jalassa on ne farkut joita paikkasin moneen kertaan että ne pysyivät yhtenä kappaleena vielä varastolla. Siitä varastosta en koskaan ehtinyt kertoa, venäläisistä ja siitä miten paljon närästyslääkettä pakkasin, tulin kotiin vasta yöllä mutta kirjailija valvoi vielä katsomassa elokuvia. Musta koira hoidossa. On upeavaloinen kuva, jossa pelataan mölkkyä puistossa saman päivän iltana kun olen saanut tietää, että pääsin sisään yliopistoon. Yöt ikkuna auki, kotona bikineissä.
Vuotta myöhemmin olen Turussa ja väsynyt. Olen totisempi, tosissani, yksinäisempi, katson sitä mölkkykuvaa vähän ikävällä. Istun tässä ruokapöydän ääressä, asunnossa joka vihdoin näyttää aikuisten kunnollisten ihmisten asunnolta vaikka ihmiset sisällä ovat, niin välillä tuntuu, entistäkin surullisempia. Pitäisi nauraa enemmän, hullutella vähän, nykyisin ollaan aika raskaita, on pitkä ja painava historia, kuin kaksi jotka olisivat yhdessä menettäneet jotain kamalan tärkeää. Minua kyllä muistutetaan siitä menetyksestä, jos olen liian hyvällä tuulella. Sillä pöydällä on listoja, lukee että samarin, aina luen että saamari, sormisuola, kitti, pelargonia, tenttiaikataulu. Vihdoin koti, joka kestää värejä, kirjahyllyn ainut määrittävä sävy, kirjava. Tässä kodissa sunnuntait tuntuu äkkiä viikon parhailta päiviltä, ikkunoista osuva valo on vihdoin oikeanlaista.
Olen oppinut äänensävyn jolla puhua äitini kanssa. Se käy puhelimessa jokaista yksityiskohtaa myöden läpi kaiken mitä on sitten viimepuhuman tapahtunut, henkeä vetämättä kuin hädässä pankkoon puhuen. Se soittaa aina yhdeksältä. Kerran viikossa käyn Tampereella, herään aamuseitsemän junaan ja istun sitten odottamassa jossain niistä harvoista kahviloista jotka on auki ennen aamuyhdeksää. Olen kai vielä kahden kaupungin kansalainen. Turussa on pääasiassa 19-vuotiaita joilla ei ole varaa käydä kahvilla ja jotka lähtee kesken luennon koska niillä on kiire johonkin junaan. Turun ihmiset eivät ole nähneet minua missään muualla kuin Turussa. Ne eivät tiedä että olin olemassa ennen tätä, olin hirveän erilainen, että nauran kyllä yleensä enemmän. Ne eivät näe minua tänä kesänä jolloin elän voimakkaimmin ja pukeudun väreihinkin, yritän elää ja pukeutua kaikkien niiden menneiden kesienkin edestä.
Haluisin nähä sut. Valitettavasti ei tällä viikolla, hyvä kun nukkua ehtii... Mutta ens viikolla. ?
VastaaPoistaMistä löysitte kodin? Toivon aika usein, että olisi edes puitteet kunnossa. - Pauliina
VastaaPoistaLaura: Niin määkin sut.
VastaaPoistaPauliina: Tocklinin välitystoimiston kautta, keskustasta, 20-luvun talosta. Merkittävät 30 senttiä tavallista korkeammat huoneet, isot ikkunat ja vanhat peiliovet. Täällä on väkisinkin hyvällä mielellä, en olisi uskonut että oikealla asunnolla voi olla tällainen henki, näin hyvä.