En tiedä, miten jatkan kirjoittamista ilman että vaikutan rajatilapersoonalta.
Kerroin viimeksi, että olen onnellinen. Koen tärkeäksi korostaa: liike on silti hidasta, huikeakin matka pohjalta ei ole vielä lähelläkään pintaa. Koen tärkeäksi korostaa: mulla on ollut rankkaa, tiedätkö miten rankkaa mulla on ollut. Se määrittää minua eniten.
En tiedä, miten jatkan kirjoittamatta tätä.
Äiti on sairaslomalla, äiti on katkera, äiti on alkoholisti. Veli ei aina tervehdi, veljen mielestä vain heikot väsyy. Isä uhkailee itsemurhalla. Perhe. Minä olen toistuvasti masentunut, ahdistunut ja vaativa persoonallisuus, yksin, sosiaalisesti kömpelö ja vaikein tuntemani ihminen, sietämätön. Onnekseni sitkeä, parempaan pyrkivä. Vaikeita asioita: syöminen, pukeutuminen, lukeminen, epäonnistuminen, riiteleminen, erilaisuus, samanlaisuus. Pelkään pimeää aikuiselle ihmiselle tavattomalla tavalla, olen viettänyt lapsena pitkiä aikoja yksin. Näen väkivaltaisia unia, olen nähnyt isällä aseen kädessä. Olen todistanut isääni vastaan.
Olen jännittynyt, ihmisten seurassa ja yksin kotona, mieleni on lukossa, toivon että joku ravistelisi minua kovaa. Voisin olla kuin kuka tahansa muu, mutta näkisitpä jalkani. Minäni on jäänyt kesken: sido silmäni ja pyöräytä ympäri, enkä enää tiedä kuka ja missä olen. Minulla ei ole minää, väitän usein ettei minulla ole isää. En muista minkälainen lapsi olin, mitä opin koulussa, olivatko vanhempani koskaan onnellisia - minua ei ole ollut olemassa. Olo on väkisinkin irtonainen, mielipuolinen, teen itseäni aikuisella iällä. Olen ollut poissaoleva, 25 vuotta. Vuosien aaltoilu, ylös, alas, alas, tuhat pettymystä. Minulla ei ole varaa menettää mitään, minulla on vain kirjailija. Äidillä on vain minut. Isällä ei ole ketään. Isä soittaa äidille, äiti veljelle, äiti isälle, äiti minulle, miksi se sitä ja miksei se tätä.
Ei tarvitse kuin kääntyä Pohjanmaalla: lähteä suurin toivein, minulla on lapsen usko. Jo asemalla puristaa kurkkua, että miten täältä pääsee pois. Sieltä minä olen syntyjäni. Puhumattomuuden kulttuurista, sieltä missä äänestetään keskustapuoluetta ja juodaan punaviiniä janoon. Mummolta lähtee hiukset, se haroo tuppoja irti kun yritän samaan aikaan puhua, oksettaa.
Kuka kuolee seuraavaksi, kuka sekoaa seuraavaksi, minä en tiedä onko parempi olla mahdollisimman kaukana vai mahdollisimman lähellä. Olen kolmensadan kilometrin päässä, olen täällä ja samaan aikaan siellä.
Kuka kuolee seuraavaksi, kuka sekoaa seuraavaksi, minä en tiedä onko parempi olla mahdollisimman kaukana vai mahdollisimman lähellä. Olen kolmensadan kilometrin päässä, olen täällä ja samaan aikaan siellä.
On niin kliseistä (ja tässä tilanteessa ehkä vähän asiatontakin) sanoa, että kirjottaisit kirjan, kun osaat niin hyvin kirjoittaa, mutta sanon silti: kirjottaisit kirjan, kun osaat kirjoittaa niin kauniisti. Tai kirjottaisit jotain muuta, mitä tahansa kaunista. Sun sanat on yhtä hopealankaa, joka taipuu sun käsissä yhtä kauniiksi kuin kaikki sun tekemät korut ja muut taideteokset. Oon ylpeä susta ja vähän kateellinenkin. Ihan vähän, tosi vähän. Lähinnä ylpeä.
VastaaPoista(ja pahoillani ikävistä kuulumisista. voimia hei.)
T: Lähinnä ajattelin, ettei tällaiseen voi sanoa mitään tai sitten voi sanoa pahasti, joten suhteessa siihen: aika kivasti sanottu. Kiitos, oot kullanarvoinen.
VastaaPoistaTämä kirjoittaminen on tärkeää, vaikka vielä joskus toivon kykeneväni johonkin muuhunkin. Kirjailija haluaisi, että piirtäisin, tehtäisiin yhdessä kirja.
Liian älykäs. Parempi kirjoittaja kuin Kirjailija. Toivoisin, että tämä on oikea, ylivoimanen selviytymistarina, eikä mikään lopputyönettitarina. Sillä tykkään kirjoittajasta ihan oikeasti. t. ujo piimä
VastaaPoistaujo piimä: Olen kirjoittanut blogia seitsemän vuotta. Ei tämä mikään tarina ole. Alan ehkä vähitellen vasta päästä asiaan. Elämässä, tässä kirjoittamisessa. Hitto, että tykkäänkin tästä.
VastaaPoistaJa, kirjailijan puolustukseksi täytyy sanoa, ettei sen lahjakkuudesta ole vielä julkista näyttöä sillä saralla, millä sen todellinen lahjakkuus, kunnianhimo ja leipätyö on.