Tehdään eroa. Minä sanoin, ettei minulla ole varaa menettää mitään, ja nyt. Menetän. Luovun. Niin rohkea olen. Niin vahvoja me ollaan, haluan ajatella. Siitä olen ylpeä, siitä saan voimaa.
Olen kasvanut aikuiseksi tässä suhteessa. Erotessa olen pieni lapsi. Tämä on ollut poikkeuksellista.
Näin kirjoitin viisi vuotta sitten:
”Sitten mieli muuttuu, saan maan jalkojen alle. Mennään teatteriin, sataa lunta! Jotain sellaista tapahtuu rauhassa ja huomaamatta, josta en osaa kirjoittaa. Pääsen kainaloon, jossa kaikki nollaantuu - äkkiä on niin helppo hengittää, että unohtaa hengittää. En osaa sanoa asioita oikein, ne ei tule ulos tai ne kuulostaa pahemmilta kuin millaisina ne on mielessä. Olen epävarma, en ole ollenkaan epävarma, jalat menee alta pelkistä sanoista. Tähän sopii kaikki kliseet. En halua kertoa kenellekään, pitelen sitä ja pyörittelen ja silittelen mielessäni, mutta sen kuulee kuulemma äänestäni, muut arvaa.
Mietin, että menee viikkoja ennen kuin kaikki tasaantuu. En halua, että elämä tasaantuu enää koskaan.”
Uudenvuodenaattona mummu väsyy, kuolee.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Yleisönosasto.