b. viuluntarkastaja

0 4 0 1 2 0 1 2

2012-01-04T17:54:00.001+02:00

Mikään ei tee tälle oikeutta. Tämän merkitys ei aukene kuin kahdelle.

Tehdään eroa. Minä sanoin, ettei minulla ole varaa menettää mitään, ja nyt. Menetän. Luovun. Niin rohkea olen. Niin vahvoja me ollaan, haluan ajatella. Siitä olen ylpeä, siitä saan voimaa.

Olen kasvanut aikuiseksi tässä suhteessa. Erotessa olen pieni lapsi. Tämä on ollut poikkeuksellista.

Näin kirjoitin viisi vuotta sitten:
”Sitten mieli muuttuu, saan maan jalkojen alle. Mennään teatteriin, sataa lunta! Jotain sellaista tapahtuu rauhassa ja huomaamatta, josta en osaa kirjoittaa. Pääsen kainaloon, jossa kaikki nollaantuu - äkkiä on niin helppo hengittää, että unohtaa hengittää. En osaa sanoa asioita oikein, ne ei tule ulos tai ne kuulostaa pahemmilta kuin millaisina ne on mielessä. Olen epävarma, en ole ollenkaan epävarma, jalat menee alta pelkistä sanoista. Tähän sopii kaikki kliseet. En halua kertoa kenellekään, pitelen sitä ja pyörittelen ja silittelen mielessäni, mutta sen kuulee kuulemma äänestäni, muut arvaa.

Mietin, että menee viikkoja ennen kuin kaikki tasaantuu. En halua, että elämä tasaantuu enää koskaan.”

Uudenvuodenaattona mummu väsyy, kuolee.

NYT: Other Lives – As I Lay My Head Down

2 8 1 0 2 0 1 1

2011-10-28T22:42:00.002+03:00

En haluaisi kerjätä, mutta nyt on tiukka paikka: en tiedä, miten jatkaisin, miksi jatkaisin. En tiedä, jaanko liikaa, kerronko liikaa, onko tämä vähän noloa, keskenkasvuista, sopimatonta. Tämä on viimeinen kortti: miksi luet, kuka olet, mitä merkityksiä tämä saa?

En tiedä, minne nämä sanat laittaisin, jos en tänne.

3 1 0 8 2 0 1 1

2011-08-31T22:11:00.004+03:00

En tiedä, miten jatkan kirjoittamista ilman että vaikutan rajatilapersoonalta.

Kerroin viimeksi, että olen onnellinen. Koen tärkeäksi korostaa: liike on silti hidasta, huikeakin matka pohjalta ei ole vielä lähelläkään pintaa. Koen tärkeäksi korostaa: mulla on ollut rankkaa, tiedätkö miten rankkaa mulla on ollut. Se määrittää minua eniten.

En tiedä, miten jatkan kirjoittamatta tätä.

Äiti on sairaslomalla, äiti on katkera, äiti on alkoholisti. Veli ei aina tervehdi, veljen mielestä vain heikot väsyy. Isä uhkailee itsemurhalla. Perhe. Minä olen toistuvasti masentunut, ahdistunut ja vaativa persoonallisuus, yksin, sosiaalisesti kömpelö ja vaikein tuntemani ihminen, sietämätön. Onnekseni sitkeä, parempaan pyrkivä. Vaikeita asioita: syöminen, pukeutuminen, lukeminen, epäonnistuminen, riiteleminen, erilaisuus, samanlaisuus. Pelkään pimeää aikuiselle ihmiselle tavattomalla tavalla, olen viettänyt lapsena pitkiä aikoja yksin. Näen väkivaltaisia unia, olen nähnyt isällä aseen kädessä. Olen todistanut isääni vastaan.

Olen jännittynyt, ihmisten seurassa ja yksin kotona, mieleni on lukossa, toivon että joku ravistelisi minua kovaa. Voisin olla kuin kuka tahansa muu, mutta näkisitpä jalkani. Minäni on jäänyt kesken: sido silmäni ja pyöräytä ympäri, enkä enää tiedä kuka ja missä olen. Minulla ei ole minää, väitän usein ettei minulla ole isää. En muista minkälainen lapsi olin, mitä opin koulussa, olivatko vanhempani koskaan onnellisia - minua ei ole ollut olemassa. Olo on väkisinkin irtonainen, mielipuolinen, teen itseäni aikuisella iällä. Olen ollut poissaoleva, 25 vuotta. Vuosien aaltoilu, ylös, alas, alas, tuhat pettymystä. Minulla ei ole varaa menettää mitään, minulla on vain kirjailija. Äidillä on vain minut. Isällä ei ole ketään. Isä soittaa äidille, äiti veljelle, äiti isälle, äiti minulle, miksi se sitä ja miksei se tätä.

Ei tarvitse kuin kääntyä Pohjanmaalla: lähteä suurin toivein, minulla on lapsen usko. Jo asemalla puristaa kurkkua, että miten täältä pääsee pois. Sieltä minä olen syntyjäni. Puhumattomuuden kulttuurista, sieltä missä äänestetään keskustapuoluetta ja juodaan punaviiniä janoon. Mummolta lähtee hiukset, se haroo tuppoja irti kun yritän samaan aikaan puhua, oksettaa.

Kuka kuolee seuraavaksi, kuka sekoaa seuraavaksi, minä en tiedä onko parempi olla mahdollisimman kaukana vai mahdollisimman lähellä. Olen kolmensadan kilometrin päässä, olen täällä ja samaan aikaan siellä.

0 6 0 7 2 0 1 1

2011-07-06T23:35:00.011+03:00

Minusta ei vielä ole naistenlehden selviytymistarinaksi, tämä ei ole lähellekään selvä juttu. En vielä osaa etäännyttää yksityiskohtia, en osaisi kertoa kaikesta kahdella lauseella. Minusta ei saa iskevää, kokoavaa otsikkoa. Mutta, oho!: viime aikoina on tapahtunut huikeita juttuja. Mitkään sanat eivät saa tässä ansaitsemaansa painoa, kukaan ei tiedä mikä merkitys on sillä, että ostan kengät, laitan risottoa ja opin ujjayi-hengityksen. En vielä vähän aikaa sitten pystynyt ostamaan kenkiä tai syömään - enkä varmasti käynyt joogassa. Väitän oppivani joka päivä jotain uutta. Pyöräilen Ruissaloon, käyn vaatekaupoissa kuin päivätöissä, jalat on jatkuvasti levottomat kun on otettava kiinni muut jotka on 24 vuotta edellä. Olen turisti omassa elämässäni: kävelen yhden uuden kadun päivässä, käyn järjestelmällisesti ja väkisin läpi jokaisen kahvilan, teen työt ja sitten saatan tuntikaupalla katsoa karttaa: minkä kaupunginosan otan tänään haltuun, minkä tavallisten ihmisten taidon opettelen tänään.

Kirjailija on viikon poissa ja kun se palaa, sanon että täällä on eri nainen taas, päivää päivää, hauska tutustua. Katson sitä vastarakastuneen silmin, vasta nyt. Pitkän parisuhteen salaisuus: ensimmäiset viisi vuotta kuluu pelkästään hengissä selviämiseen.

Olen nyt ollut pääasiassa pohjimmiltani onnellinen aika tarkalleen kolme ja puoli kuukautta. Osaan osoittaa kalenterista käänteentekevän päivän - mutta ei se suinkaan niin yksinkertaista ole. En vain herännyt onnellisena, eikä siinä päivässä ollut mitään tavatonta. Tähän on laitettu työtunteja, yhteiskunnan varoja, korkean koron lainarahaa, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea aikaa, vuosia.

Siitä en vielä osaa kirjoittaa. En tiedä kuka tämän lukee enkä säännöllisin väliajoin halua kenenkään lukevan tätä, haluan kertoa kaiken enkä mitään enkä kerta kaikkiaan tiedä miten kirjoitetaan kevyistä keskusteluista, elokuvista, hyväntuulisesta ruuanlaitosta, pyöräretkistä ja naurunkiherryksestä. Rakastan sitä naurua.

Jotkut ihmiset täällä pitävät minusta sittenkin.

NYT: Local Natives – Sticky Thread

P.S. Melanzane alla parmigiana

4 munakoisoa

(100 g ilmakuivattua kinkkua)

2 dl raastettua parmesaania

250 g mozzarellaa

sipuli

3-4 valkosipulinkynttä

kaksi tölkkiä tomaattimurskaa
pari rkl tomaattipyrettä

iso kourallinen tuoretta hienonnettua basilikaa

kuivattua oreganoa

1 tl suolaa

2 tl sokeria

1 rkl balsamicoa

mustapippuria

Pese ja leikkaa munakoisot reiluiksi siivuiksi. Itketä, huuhtele ja kuivaa ja paista pannussa oliiviöljyssä molemmin puolin niin, että pehmenee. Valmista tomaattikastike: kuullota sipulit öljyssä, lisää loput ainekset. Hauduta ilman kantta vähintään parikymmentä minuuttia. Levitä uunivuokaan kolmasosa tomaattikastikkeesta, puolet kinkusta ja puolet munakoisoista, toista. Päällimmäiseksi tulee loput tomaattikastikkeesta ja parmesaanista, viimeiseksi mozzarellasiivut. Kypsennä 200-asteisessa uunissa puoli tuntia.

2 7 0 4 2 0 1 1

2011-04-27T22:53:00.016+03:00

Berliinissä asti ei kannata käydä itkemässä. Ollaan elämän irvikuva siellä minkä piti olla meidän, missä jokainen vastaantulija on jotain mitä minä en ole. Jatkuva peilaaminen repii. Kaikkina iltoina ei mennä syömään, koska molempia puistattaa ajatus siitä, että saadakseen ruokaa täytyy puhua. Sen sijaan opetellaan saksan lukusanoja, syödään spagettia sitruunalla ja juodaan kolmen euron kuohuviini.

Käy työstä rakentaa itsensä tyhjästä: lempikeittokirjani, poliittinen kantani, kotini, kenkäni, elokuvani. On määriteltävä, ettei luhistu muodottomaksi mytyksi, on pidettävä kiinni vähäisestä minästään ettei lakkaa olemasta. Tärkeimpiä syitä kirjoittaa on kuvien tekeminen: tällainen olen, tämän voi tulostaa ja ojentaa tuntemattomalle ja sanoa, tämä olen minä.

En muista juuri mitään siitä, kun olin lapsi, voin kertoa kaiken kymmenessä lauseessa. Aika monta välistä jäänyttä vuotta, joina olin kipeän tietoinen siitä, mitä haluaisin tehdä, tuollainen olla mutta joina en muista tehneeni, olleeni yhtään mitään. On tietämättömänä nuorena ostetut astiat, hädässä hankittu taulu, takki joka näytti hyvältä Berliinissä mutta kotona tuntuu teennäiseltä kuorelta, kompromisseja joiden korjaamisen menee loppuikä, disorientoitumisen maailmanennätys, tuhat tekemättä jäänyttä syntymäpäivää ja viisitoista toteuttamatonta yllätystä, miljoona toisen huomiotta jättämistä ja hetkessä elämättä elämistä.

En tiedä vielä, onko tämä mielenhäiriö vai voimaa, tämä miten olen viime aikoina ottanut asiakseni sen sellaisen elämän elämisen. (Olen leiponut!). Elämä on performanssitaidetta: pariskunta illallisella, nainen torilla, ruokalajien harjoittelua, tuolin asettelua. Yhden naisen show. Tätä tahtia reseptit loppuu ennen kesää, teos on valmis syksyyn mennessä. Teen elämästä pysäytyskuvan josta voin sanoa, tuo olen minä. Kokeilen ja harjoittelen niin kauan, että tulen sellaiseen lopulliseen lopputulokseen, että asiat voivat olla niillä sijoillaan loppuikänsä, voin tehdä crème brûléeta samalla reseptillä joka ikinen kerta ja tuo kirjapino on tuossa oikeassa paikassaan ikuisesti. On parempi olla liikuttamatta mitään, en välttämättä enää tiedä kuka olen.

Vuosi aiemmin luin lisäaineiden voimalla pääsykokeisiin, heräsin öisin ratkaisemaan unissani keksimiäni (logiikattomia) tilastomatemaattisia teorioita, kirjailija opetteli laittamaan ruokaa koska alkoi nääntyä. Ensimmäisiä sellaisia lämpimiä kevätpäiviä, kun kävelin valmennuskurssilta kotiin ja se hiekan rahina kenkien alla. On kuva, jossa luen heikossa valossa vihreän pöydän ääressä, jalassa on ne farkut joita paikkasin moneen kertaan että ne pysyivät yhtenä kappaleena vielä varastolla. Siitä varastosta en koskaan ehtinyt kertoa, venäläisistä ja siitä miten paljon närästyslääkettä pakkasin, tulin kotiin vasta yöllä mutta kirjailija valvoi vielä katsomassa elokuvia. Musta koira hoidossa. On upeavaloinen kuva, jossa pelataan mölkkyä puistossa saman päivän iltana kun olen saanut tietää, että pääsin sisään yliopistoon. Yöt ikkuna auki, kotona bikineissä.

Vuotta myöhemmin olen Turussa ja väsynyt. Olen totisempi, tosissani, yksinäisempi, katson sitä mölkkykuvaa vähän ikävällä. Istun tässä ruokapöydän ääressä, asunnossa joka vihdoin näyttää aikuisten kunnollisten ihmisten asunnolta vaikka ihmiset sisällä ovat, niin välillä tuntuu, entistäkin surullisempia. Pitäisi nauraa enemmän, hullutella vähän, nykyisin ollaan aika raskaita, on pitkä ja painava historia, kuin kaksi jotka olisivat yhdessä menettäneet jotain kamalan tärkeää. Minua kyllä muistutetaan siitä menetyksestä, jos olen liian hyvällä tuulella. Sillä pöydällä on listoja, lukee että samarin, aina luen että saamari, sormisuola, kitti, pelargonia, tenttiaikataulu. Vihdoin koti, joka kestää värejä, kirjahyllyn ainut määrittävä sävy, kirjava. Tässä kodissa sunnuntait tuntuu äkkiä viikon parhailta päiviltä, ikkunoista osuva valo on vihdoin oikeanlaista.

Olen oppinut äänensävyn jolla puhua äitini kanssa. Se käy puhelimessa jokaista yksityiskohtaa myöden läpi kaiken mitä on sitten viimepuhuman tapahtunut, henkeä vetämättä kuin hädässä pankkoon puhuen. Se soittaa aina yhdeksältä. Kerran viikossa käyn Tampereella, herään aamuseitsemän junaan ja istun sitten odottamassa jossain niistä harvoista kahviloista jotka on auki ennen aamuyhdeksää. Olen kai vielä kahden kaupungin kansalainen. Turussa on pääasiassa 19-vuotiaita joilla ei ole varaa käydä kahvilla ja jotka lähtee kesken luennon koska niillä on kiire johonkin junaan. Turun ihmiset eivät ole nähneet minua missään muualla kuin Turussa. Ne eivät tiedä että olin olemassa ennen tätä, olin hirveän erilainen, että nauran kyllä yleensä enemmän. Ne eivät näe minua tänä kesänä jolloin elän voimakkaimmin ja pukeudun väreihinkin, yritän elää ja pukeutua kaikkien niiden menneiden kesienkin edestä.

NYT: Hidden Orchestra - Tired and Awake

0 5 0 3 2 0 1 1

2011-03-05T23:17:00.003+02:00

Välillä minussa on vielä uskoa, etenkin silloin kun on juuri ollut rähmällään pohjamudassa, ihminen toimii niin. Käyn Pohjanmaalla, vaikka sen ajattelisi olevan viimeinen paikka jonne kannattaa jos on jo valmiiksi rikki, mutta silloin tällöin äiti soittaa, että voitko tulla, nyt sun täytyis tulla. Puhun taukoamatta, roikun äidin hihassa kuin kuusivuotias, hiihdän kun aurinko paistaa. Hangelta katsottuna asiat näyttää jotenkuten vielä hallittavilta, asiat järkeistyy kun ne kertoo jollekin joka ei ole ollut samassa myrskynsilmässä, kun näkee että lakeudet pysyy samoina, siellä näkee kauas horisonttiin. Siinä me ollaan, äiti ja tytär, molemmat toistensa hihoissa hysteerisesti itkien, ja yksi selkäkipuinen kirjailija joka näkee parhaaksi vetäytyä vanhan kosketinsoittimen äärelle, mutta sitä tarvitaan, se leikkii veljenpojan kanssa kyykyssä automatolla. Välttelen katsomasta sitä silmiin, hävettää, en halua turhaan muistuttaa olemassaolostani. Pahimpien päivien jälkeen se laittaa kätensä poskelle, tuntuu hämmästyvän ja sanoo, että ai niin, se ootkin sinä. Tekee mieli kysyä, että niin kuka.

Itkettää kun ajattelen leipomista: joku päivä vielä jaksan leipoa. Joku päivä vielä puhun päivän uutisotsikoista, uskallan ulko-ovelta ehkä pidemmälle kuin ruokakauppaan tai kouluun, ehkä sitten vihdoin taas otan valokuvia, ostan vaatteita. Ehkä joskus vielä uskallan keskustaan yksin, ehkä ihmiset täällä lakkaavat tuntumasta niin vihamielisiltä, ehkä lakkaan itse olemasta niin vihamielinen, ehkä vielä joskus puhun tästä ajasta ja kaupungista merkittävällä äänenpainolla. Sitä ennen liikun kokovartalopehmusteet päällä ja pysyttelen turvallisissa keskustelunaiheissa, puhun hiljaisella äänellä ja välttelen äkkinäisiä liikkeitä. Nyt pisarakin lisää ja -

Koska on kulunut tarpeeksi aikaa viimeisestä kerrasta, jotta jonkun voi sanoa olevan ohi? Tämä oli viimeinen kerta, varmasti, lupaan!. Jokainen tavallinen päivä on suuri voitto, olen paikoillani niin kauan että tulee tylsää. Se tuntuu harvinaislaatuiselta onnelta, voida ehtiä tylsistyä, järjestää silakkapihvien paistamisesta viikon koitoksista vaativin.

Helmikuun viimeisellä viikolla ajattelen ensimmäisen kerran hyviä asioita Turusta. Siihen vaaditaan tarkalleen puoli vuotta ja vastentahtoinen muutto keskustaan. Laminaatti narisee jalkojen alla, se ei ole lankkulattia mutta ainakin narisee, korkeiden ikkunoiden takana kohisee liikenne, ja vaikka en ole ollenkaan sellainen hysteerinen nainen, laitan aamuisin kengät jalkaan ennen kuin sytytän valot, toukat juoksee. Uudella koulureitillä tuoksuu puutalojen kakluunisavu, Aurajoella kulkee hiihtoladut, nyt se että tämä on vain minun kaupunkini on äkkiä ihan hyvä juttu. Ajoittain Turku on ylpeys, ei yksinäisyys.

Perun joogan ja metalligrafiikan pettyneenä. En vielä tiedä, onko uskontoni sittenkin vegaaniruoka, astrologia vai psykodynaaminen terapia - se joka tekee vihdoin ihmeitä, on vastaus kaikkeen, ojentaa ryhtini, ja joku jota en ole nähnyt vuosiin, ei enää tunnista minua, kysyy että mitä sulle on tapahtunut.

Olen vähällä kirjoittaa, että olisi kamalan kiva olla vahva, mutta en tiedä haluanko olla kaikkea sitä mitä se sellainen vahva tarkoittaa.

Elämänkoulu, toinen luokka. Harmaa villapaita on opinnäytetyöni.

2 9 0 1 2 0 1 1

2011-01-29T12:05:00.004+02:00

Asiat kumuloituvat, vuosi 2010 oli taas kaikkien aikojen paras ja pahin. Jos vuosi olisi video, se olisi niin nopea ettei yksittäisiä liikkeitä tai hahmoja voisi erottaa, kylmä valo, välissä lyhyitä jaksoja jolloin vauhti äkisti seisahtuisi, toimintaelokuvien hidastukset, lämmin valo.

Sellainen olen nykyisin. Teen lattiaan polkua arkisten, välttämättömien toimintojen välille, en vilkuile sivuilleni, muistan kyllä pitää hartiat korvissa ja katsokin, jos joku minut pysäyttää tai laittaa aloilleen makaamaan niin että joudun itseni kanssa tekemisiin. Yritän raivokkaasti r e n - t o u - t u a, tiedän kyllä mitä oikein pelkään. On parempi pysyä liikkeessä. Sitten jokin leikkaantuu, jokin vaihe päättyy ja ennen seuraavan alkua välissä on päivä tai kaksi, ravistelen ensin päätäni tokkuraisena. Sitten - uusin vaatekaappini!, leikkautan hiukseni!, kuuntelen musiikkia tosi kovalla!, rakastan kaikkea mikä liikkuu! ja sitäkin mikä ei!, raivosiivoan, uskon voivani lentää ja kirjoitan. Minussa ei ole portaatonta säätöä.

Harvalle riittää, että elää kuutena päivänä vuodessa. Harvalle riittää puoliksi eletty elämä, sen alkamista on odotettava ensin 30 vuotta (optimistinen arvio). Ei sen pitäisi riittää.

Kehittyvä persoonani vaatii äärettömästi tilaa, ja minä osaan kyllä vaatia ja otan kaiken sen, kaiken tilan joka minulle suinkin suodaan. Minun kanssani on syytä olla vahva, imen kuiviin kaiken kilometrin säteellä. Keskeneräinen on loputtoman itsekäs.

Huomaan että vasen jalkani astuu vinoon, nilkkaa särkee. En muista ettei minusta ole neulomaan, suunnittelen taas villapaitaa. En muista ettei minusta ole oikein mihinkään, yritän korjata asioita lähtökohtaisesti tuhoontuomituilla tavoilla jotka johtavat siihen, että uskon entistä varmemmin, ettei minusta ole oikein mihinkään. Juuri nyt on vaikea nähdä kymmenen vuoden päähän. En aina ole varma olenko paras sijoituskohde valtion kuntoutusrahoille, saadaanko minusta kunnollista veronmaksajaa, tasavertaista puolisoa, äitiä, pitkäaikaista vuokralaista tai aikuista tytärtä, naurettavin ajatus että psykologia. 24 vuotta tuntuu usein yhdeltä suurelta sumeiden näköhavaintojen varassa tehtyjen emämokien sarjalta, suunnattoman häpeän jatkumolta. En todella tiennyt, että olen edelleen näin sekaisin - vaikkakin minulle toistuvasti kerrotaan, että olosuhteisiin nähden olen ihmeen vähän sekaisin. Kaivan parketin alle syvenevää kuoppaa, aion vajota maan alle.

Liityn Varsinais-Suomen Kaistapäät -yhdistykseen. VASKA:n ”Mieli rikki, anna anteeksi” -pinssi oikeuttaa invapysäköintiin, 50 %:n psykoterapia-alennukseen – ja mikä onnekkainta, edesvastuuttomiin, lapsenomaisiin ratkaisuihin ja käyttäytymiseen. Kirjailijalle myönnetään hengenpelastusmitali tunnustuksena toisen ihmisen hengen pelastamisesta uhkaavasta vaarasta erittäin rohkealla ja hengenvaaran uhalla tehdystä teosta.

NYT: Hauschka - Schones Madchen

0 1 0 1 2 0 1 1

2011-01-01T17:27:00.008+02:00

En voi kertoa, mitä unta viime yönä näin, koska siinä isäni söi äitini. Kun kysyt, mitä kuuluu, en puhu totta, koska kuulumisissani on jatkuvasti kyse jutustelulle liian isoista ja verisistä asioista. On vaikeaa keksiä sanottavaa yhtään mihinkään. Keskustelut kanssani joko eivät etene - tai kiihtyvät sekunnissa nollasta sataan. Useimpien mielestä olen pelottava.

Olen kirjoittanut tämän merkinnän neljällä eri tavalla. Seison kaupassa paita käsissäni empien niin kauan, että minuun kiinnitetään huomiota. En ole pitänyt vapaata syyskuun jälkeen. Olen jäljessä tenteissä, koska käytin juuri kaksi kuukautta kaiken päälaelleen kääntämiseen. Olen kokeillut ajatusta eroamisesta, yksiöstä, mahdollisuutta johonkin toiseen rakastumisesta. Huonoja ajatuksia, vääriä, ei vaiskaan. Mennään niin pitkälle, että tullaan jonnekin missä ei vielä olla oltu. Olen varannut asuntoja, perunut näyttöjä, maksanut sakkoja, soittanut sellaisia puheluita joita ei kuuluisi soittaa. On kasvava lista menetettyjä kasvoja, typerien ratkaisujen sarja: kiinteistönvälittäjiä, koirankasvattajia, vuokranantajia, luennoitsijoita, kaikki tuntemani ihmiset. En lakkaa olemasta sekaisin. Hävettää. Väsyttää.

Teen jatkuvasti niin kovasti töitä jonkun kaukaisen onnellisuuteni eteen, isoja ratkaisuja ja järjestelyitä, etten mitenkään jaksa olla onnellinen juuri nyt. Olen äärimmilleni pingottunut, niin kireä että soin, herään öisin siihen että olen päästä varpaisiin jännittynyt. En osaa nauttia mistään enkä hetkeksikään rentoudu. En hetkeksikään. Suurin unelmani on hypnoosi tai äkkilähtö, mutta olen sattumalta juuri aloittanut koulutusohjelmassa, jossa kehitetään ammatti-identiteettiä ympäri vuorokauden tai verkostoidutaan jatkuvasti Ruotsin-laivalla. Olen ensimmäisellä vuosikurssilla, ja jo nyt en halua tietää enää enempää. Kotiläksyt on voimiavieviä. Tarkastele itseäsi, reflektoi, tiedosta. En halua tietää enempää, mutta minun täytyy tietää vielä paljon enemmän.

Mieli on nerokas: antaa seuraavan tehtävän heti kun olen vasta juuri ja juuri taas valmis, vetää maton alta heti kun olen aikeissa hengittää. Isäni on alkanut soittaa outoja puheluita.

Minua huimaa tämä vauhti, jolla muutun, minua ei enää tunnisteta Tampereella. Kerään ympärilleni välineitä, joilla hallita edes jotain: kirjoja, tietoisuusjoogan ja metalligrafiikan kurssi. Jos nämä ei auta, kokeilen tajunnanlaajentajia.

Elämä: toinen näytös.

NYT: Junip – Without you

P.S.

Salviavoipasta

paketti tuoreita pinaatti-ricottaravioleja

puska tuoretta salviaa

puoli pakettia voita

parmesaania

mustapippuria

Sulata voi pannulla ja lisää salvianlehdet, kun voi poreilee. Anna muhia kunnes salvianlehdet muuttuvat tummiksi. Kaada pastan päälle, mausta parmesaanilla ja mustapippurilla. Kuohuviini välttämättömänä seuralaisena.

2 4 1 0 2 0 1 0

2010-10-24T23:35:00.008+03:00

Tämä ei jäsenny, ei jalostu tästä puhtaammaksi, en vielä tiedä mitä tämä tarkoittaa:

Turkuun muuttaminen tuntuu ensin aika tavalla samalta kuin maastakarkoitus Pihtiputaalle.

Turku,

ylämäkineen

pyöräilykulttuureineen

risteilyturisteineen

laiskoine vedenpaineineen ja

lounaismurteineen.

Ensin se tuntuu siltä - ja sitten se tuntuu aina vain siltä. Kuvitelkaa minut kartalle, Turussa minä olen, täältä minä heilutan kun kuljette ohi, junamatkalla on joku Humppila, hump-hump.

Isot pyörät pyörii. Palaan vähän väliä kevääseen ja kesään, on itkuja kuukausien takaa. Kertaan taas kaiken: suunnaton voimantunto ja ennenkuulumaton itsevarmuus, muistan lämmöllä lukusalia, pystyyn nostettu leuka, jumalauta perkele!. Sitten tyhjää, sitten se ruumisarkku, sitten tämä Turku missä kaikki nollautuu. En saa kavereita, koska en tee alasti kärrynpyöriä kauppatorilla, otan ruokaa kasvisjonosta enkä pidä toisten hihoissa roikkumisesta. Ne saa olon tuntumaan typerältä, olen se tosikko jolla on aina samat housut. Ne ei tiedä, mitä tämä kaikki tarkoittaa, mitä se vaati, etten ole pelkkä tosikko, että on mulla muitakin housuja, kokonainen oma maailma jossa olen vahva, ja paljon ajatuksia. Ettei olla vain kääntymässä, tässä on kaikki mitä meillä on. Sitten on isoja kirjoja, uudet vahvan naisen kengät, uusi kiire josta pelottavalla tavalla nautin. Kasvan pituutta jatkuvasti kasvavien vaatimusten tahdissa, en tiennyt että minusta on tähän. En vain halua tehdä kärrynpyöriä kauppatorilla, alasti.

Silti: ajoittain näen kirkkain silmin, että luoja, ettei paremmin voisi olla. Tämän täytyy tapahtua.

Osaan kyllä ääripäät. Mielessä ruuhkavuodet.

NYT: Magenta Skycode - Sometimes

1 1 0 8 2 0 1 0

2010-08-11T01:27:00.002+03:00

Olen kesän miettinyt, miten tällaisista asioista kirjoitetaan. Nyt viimeisinä aikoina tämä tapa tuntuu oikealta. Nyt aloitan. Tässä taustalla soi tahdikas mutta haikeamollinen musiikki.

Pääsin, vaisu huutomerkki. Annan tälle kuitenkin oman rivinsä.

Sitten jatkan näin: Jos joku olisi keväällä tiennyt kertoa, että kaikki tämä hiki, itku ja kulutettu luentopaperi korvataan ja palkitaan asiaankuuluvalla tavalla, olisin aivan varmasti haljennut. Nyt vain väsyttää. Bakkanaaleissa en saanut suutani auki, olisin halunnut nostaa sata maljaa, mutta sen sijaan katselin ympärilleni ja ikävöin äitiäni. Tällaisen kesän jälkeen, jota on leimannut kuolema kuolema kuolema, itku ja jatkuva juoksu, haluaisin vain maksaa laskut, hengittää ja pestä pyykkiä. Tällaista kesää on leimannut aika ja sen rajallisuus: aina on juna joka lähtee, kauppa joka menee kiinni, kaksikymmentä viestiä joihin on vastaamatta, tunti aikaa, minuutti aikaa, etsin itsestäni kohtaa johon kasvaa syöpä, elämä aikaa.

Luulen, että minusta on nyt tullut tarpeeksi iso. Luulen, etten jaksa juuri enää kasvaa. Vaaditaan kuolema, että äidistäni tulee äitini, minusta tulee tytär, mieli on juuri tarpeeksi viisas vapauttaakseen pakon edessä resursseja pahalta hyvälle. (Mitä tarvitaan, jotta saan kokonaisen perheen?) Se avaa suurimmat lukot: minulla on historia, olen jostain kotoisin, juuri josta ammennan. Näen itseni ensimmäistä kertaa kokonaisena, naisena, loogisena ja arvokkaana jatkumona. Ryhtini kohentuu. Jalkani näyttävät aikuisen jaloilta. Minua kuvataan sanankääntein, joita en uskonut kuulevani, olen jonkun mielestä ”ren-to” ja ”vah-va”, asustani puhuttaessa käytetään sanaa ”avantgarde”. Kirjailija katsoo minua ja kysyy, mitä minulle oikein on tapahtumassa. Jotain hyvää, vastaan.

Viikon päästä asutaan Turussa. Turussa, huutomerkki. Mitä sitten tapahtuu, siitä kerron sitten, kun tiedän, miten sellaisista asioista kerrotaan, mikä se sellainen Turku on. Luultavasti minusta tulee tutustuttuani 27 uuteen ihmiseen, uuteen kaupunkiin, lähikauppaan ja maisterintutkintoon, opeteltuani tapetoimaan ja aloitettuani kaiken alusta - pidemmällä tähtäimellä helvetin onnellinen.

Lopetan tähän: Kesä, jolloin en ehtinyt mitään mutta jolloin tapahtui aivan kaikki, mitä tapahtua voi. Olen miettinyt sukunimeni vaihtamista.

1 2 0 7 2 0 1 0

2010-07-13T00:46:00.003+03:00

Olen kirjoittanut kaikesta välillä toukokuu–heinäkuu, junamatkoja kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, elämätön kesä. Sitten pyyhinyt kaiken pois, tulee jotain joka kumoaa kaiken edelläolleen. Kaikki ihmislajin tietämät tunteet.

Aioin kävellä pääsykokeista kotiin henkselit paukkuen ja kuohuviini kainalossa. Mehustelin kesken kokeen kuohuviiniajatuksella niin että ajatus herkesi kesken riippumattomien otosten t-testin. Olin miettinyt jotain mahtipontista, ainakin olisin voinut vähän itkeä. Ovella olin hiljaa. Sitten siivosin kokonaisen päivän, esitin sujuvasti elämää. Loppui siivoaminen, loppui esitys, sitten vasta itkin. Illalla halusin kuunnella suomalaisia kansansävelmiä ja Šostakovičin valsseja. Se tuntui kuuluvan asiaan.

Sitten kirjoitin tähän pitkät rivit: kunnianhimosta, siitä miten haluan olla sadan lapsen äiti, erikoisasiantuntija, nekrologini on oltava pitkä ja päätyttävä laajaan teoslistaukseen. Olin varma, että tästä eteenpäin kaikki on pelkkää alamäkeä tai yhtämatkaa ylämäkeä. Sanoin käyväni läpi surun vaiheita, mutta en silloin vielä tiennyt, mitä on tulossa.

En tiennyt haastattelukutsusta Turkuun, olen äkkiä taas mukana pelissä. Päätän ennakkotehtäväni edellisen merkinnän lauseeseen: ”En malttaisi odottaa, että minusta tulee minä”. Haastattelussa käy joku häkellyttävän itsevarma ja paikkansa tietävä tyyppi, haastattelija sanoo että sä näytät siltä että kirjoitat varmaan johonkin musiikkilehteen, sille nauretaan Turun kaduilla. Olen edellisenä iltana löytänyt peilin edessä itseni. Ensimmäistä kertaa elämäni ja sen vaiheikkuus ja vaikeus katsotaan edukseni. Se sopisi sadun päätökseksi. Astelen mahtipontisesti tuomiokirkon portaille, japanilaiset turistit kuvaa kirjailijaa, ja tiedän kaukaa sen vartalon asennosta, että sekin tykkää tästä, Turku vois olla meidän.

En tiennyt sairaalasta, taas yhdestä syövästä ja viikonlopuista äidin kanssa kahdestaan, en kuolemasta, en sen hitaasta odottamisesta. En tiennyt terminaalivaiheen kivusta, siitä äänestä joka kuuluu käytävään asti, kaihtimet on kiinni, minulle tuntemattomat ihmiset pitävät minua kädestä. Pitkään tuntuu kuin sisäelimet olisivat kääntyneet ylösalaisin. Juhannusaattona äidistä tulee leski. En käy kotona pitkiin aikoihin, yrtit kuolee ja biojäte haisee - Pohjanmaasta tulee ainoa todellisuus, minusta, kirjailijasta ja äidistä tiivis yksikkö. Vanhennun vuosia. Olen jo ostaa korkokengät, puhun matalammalla äänellä, minun on kasvettava tähän. Olen sujuvasti kaikkea mitä minun odotetaan olevan, otan vastaan surunvalittelukukkia, keitän sadat kahvit, teen asioita ensimmäisiä kertoja koska äitini ei nyt kykene, selkärangasta tulee varma tieto että näin tulee toimia, leivon kakkuja, leikkaan nurmikkoja, kuulen virsiä, kuuntelen valvovia askelia aamuyöllä, olen valitsemassa ruumisarkkua. Kestämättömiä ajatuksia.

NYT: Foals – 2 trees

0 6 0 5 2 0 1 0

2010-05-06T19:35:00.010+03:00

Ehdin sanoa, että hei katsokaa, kirjoitan! – ja sitten lakkaan kirjoittamasta.

Olisi ollut tärkeää laittaa jotain muistiin tästä keväästä. Pieniä välitilinpäätöksiä, ennen kuin kokonaisuudet kasvoivat niin isoiksi, etteivät ne enää olleet hallittavissa sanoilla, tai jos olisivat olleetkin, korkeintaan itsestäänselvyyksillä. Lopulta tuntuu typerältä julistaa, että paljon on vettä virrannut, olen tehnyt elämäni työn, en tiennyt että pystyn tällaiseen, marttyyreilla on rankkaa, kevät tulee kun talvi loppuu.

Viime kuukausilta on vain vähän muistijälkiä. Aamu jolloin kotoa lähtiessä koivut eivät vielä olleet hiirenkorvilla, illalla olivat, lukusalin maisemat Kalevantielle, valmennuskurssin tyypit, varustautuja jolla on termospullo ja seitsemän kynää, ylioppilas jolla on lapsen jalat ja aikuisen kengät, minä, minä olen tyytyväinen että minun lahja-astiastoni on jo naarmuilla. Lineaarinen regressiosuora, traumapsykologia, lounastreffit ja kymmeniä myslipatukoita, hikisillä käsillä sotketut korrelaatiokertoimet. Luen nyt niin että selkä kasvaa mutkalle, vielä viikko ja kolme päivää, ja kesällä pidän bakkanaaliset juhlat, kerään niihin potentiaalisia onnenaiheita: kirjailija valmistuu, minut hyväksytään psykologian laitokselle, Tampere hyvästellään, Helsinki otetaan vastaan, mahtipontinen monen loppu, monen alku. Olen katsonut jo koulureitin, miettinyt kaupunginosan, vaatteet läksiäisjuhliin. Olen tehnyt vaikeaksi paluun vanhaan.

Ajoittain tuntuu kuin eläisin, tämänkö se vaatii. Silti olen vielä tyhjä taulu, en malttaisi odottaa että minusta tulee minä.

NYT: Massive Attack – Paradise Circus, josta saa voimaa sitä enemmän mitä kovempaa kuuntelee.

1 3 0 1 2 0 1 0

2010-01-13T19:45:00.003+02:00

Sain 23-vuotislahjaksi taidon hallita mielialojani. Päätin sitten, että hymyilen niin kauan, että alkaa naurattaa. Alkoi. Kun puhui, alkoi tehdä mieli puhua. Kun nyt olen alkanut puhua, lempipuheenaiheikseni ovat nousseet kuluvan päivän sää, mistä lehdessä puhuttiin, elokuvat. Nautin siitä, ettei itketä, käy raskaaksi olla jatkuvasti vereslihalla. Laitan merkille että nauran, se tuntuu ensin vajaamieliseltä, katson meitä ruokakaupassa ja ajattelen, että tältäkö se tuntui, niin, näin sen kuuluu mennä. Unohdan äidin syntymäpäivän, en ajattele äitiä, laitan merkille että hiukset ovat kasvaneet ranskanleteille asti, tulen ajatelleeksi hyllypapereita ja kännykän soittoääntä ja lehtitilauksia ja huomaattehan! kirjoitankin enemmän. Yritän pysyä liikkeessä, olen kehittänyt kunniallisen ihmisen päivärytmin, olen yhä useammin tasaisen onnellinen olemassaolostani.

Tuntuu, että olen kirjoittanut tämän aikaisemmin. Odotan tyynesti, mihin tämä päättyy, mikä katkeaa.

Me muutetaan taas. Alan väsyä kotien vaihtumiseen, huomaan meneväni koko ajan enemmän rikki, katkeroituvani, kuin minut olisi jätetty yhdeksän kertaa. Minusta ei ole vuokra-asujaksi. En ymmärrä, miten kenenkään mielestä kellertävänvalkoinen voi olla neutraali väri, miksi kukaan ylipäätään haluaa mitään neutraalia, miksi putkiremontista ilmoitetaan viikkoa ennen, miksi vuokranantajat ovat aina niin takakireitä, ne laittaa matalaksi kaiken vanhan koska niin nyt kuuluu tehdä ja on ylpeitä vaimonsa valitsemasta K-raudan tapetista. Kamalasti potentiaalia menee hukkaan, kamalasti huonoja periaatteita, typeriä periaatteita, päähänpinttymiä, vääriä luuloja, kunnioituksen puutetta, ajattelemattomuutta, liioiteltua käytännöllisyyttä, ennen kaikkea syntyperäistä huonoa makua. En kestä kotiini saapastelevia asunnonetsijöitä, niille se on vain tyhjä laatikko, elämäämme osoitellaan. Ensi kuussa täällä asuu mauttomasti pukeutuva nainen ja kulttuurihistoriallisesti tärkeissä kaapeissamme on ovissa tarroja ja naarmuja, sisällä 16-vuotiaan Gina Tricot -vaatteet.

Jotta muistettaisiin - maisemaote perjantaina 8.1.2010 klo 18.10.:

Istun vihreässä nojatuolissa, joka on vähän kuin heitetty keskelle lattiaa. Oikeasti se on muutama päivä aiemmin siirretty pois ikkunan edestä, koska ikkunoista vetää, parvekkeen ovesta vetää, kaikki keinot on käytössä: kauloissa on huivit, jaloissa villasukat, ympärillä viltit, kurkuissa teet. Nojatuoli on alkujaan kirjailijan perheen mökiltä. Tässä istun kun teen töitä, jalat vihreälle rahille nostettuina (sille jolle kaatui muutama päivä sitten punaviiniä ja talous oli loppuillan tolaltaan, kun jännitettiin, selviääkö se vai ei – päätettiin, ettei kivoja tavaroita saisi olla, kiintymys tavaroihin aiheuttaa samanlaista tuskaa kuin kiintymys ihmisiin). Kummallinen huonekalujärjestely riittää viihdykkeeksi viikoiksi. Vasemmalla näkyy vihreät laatikostot, jotka on (ikuisuus)lainassa kirjailijan ystävältä, There Will Be Blood -juliste sekä tauluhylly, jolla on esillä kokoelma runokirjoja: Puhu heidän kieltään (Markku Kaskela), Sanomattomia lehtiä (Aki Salmela), Murtuneista luista (Kristiina Wallin), Sileäksi puhuttu (Tommi Parkko). Sitten on televisio, melkein pari metriä korkea puumainen kiinanruusu, jossa on vielä kuusenkynttilät, niihin tottuminen kesti taas aikansa, nyt ne on niin olennaiset, ettei niitä oteta pois varmasti ennen muuttoa. Oikealla on musta keinonahkasohva, jonka muistan lapsuuden valokuvista: istun sillä ruusukuvioinen mekko päällä ja kasvot huulipunan peitossa, nauran. Siinä on reikä ja käsinojia on parsittu ja se on niin kova, ettei sitä voi juuri kutsua sohvaksi. Sen toisessa nurkassa on kokoelma juttuja: lautanen jolta äsken söin pastasalaattia, Käyttäytymistieteiden tilastolliset menetelmät jonka välissä on ässäarpa kirjanmerkkinä (sivulla 50), kuulokkeet jotka päässä teen töitä, kirjailijan kamera, vaateharja, teekuppi, kaukosäädin, lahjaksi saatu sisustuskirja, Minuuttinovelleja ja verokortti. Samanlaisia näytteillepanoja on ilmaantunut muuallekin nyt, kun mieleni on sen verran järjestyksessä, että kestän epäjärjestystä. Seinällä Marttyyrit- ja Elephant -juliste. Sivupöydällä on karttapallo ja joulun jäljiltä saksanpähkinöitä, toisella kamerajalustalamppu ja iso anopinkieli. Oikean seinän takaa kuuluu elämöintiä, se on tuttua, ei häiritsevää, hämmentävää: kellä voi olla jatkuvasti niin hauskaa, miksi ihmiset puhuvat niin kovaa, miten niillä riittää asiaa. Muuten on hiljaista, maailma tuntuu rajautuvan meidän seinien ulkopuolelle. Meillä on kuin mummolassa: kellon tikitys kuuluisi selvästi, jos meillä vain olisi tikittävä kello. Selkäni takaa keittiöstä kuuluu kirjailijan liikkeet. Se kirjoittaa ruokapöydän ääressä, tiedän katsomattakin, välilyönti hakkaa aggressiivisesti. Asiat on näillä sijoillaan viimeisiä viikkoja.

0 2 0 1 2 0 1 0

2010-01-03T03:38:00.002+02:00

Sairaalaviikolla tehdään veljen kanssa iltaretkiä, vien sitä bussilla paikkoihin, Bilteman hyllyjen välissä käännellään jokaikinen katkaisulaikka ja jarrulevy, tehdään tikusta asiaa, näen kun se työntää katetria hihan alle piilompaan. Päivää ennen vuoden vaihtumista se saa terveen paperit. Kuohuviinin äärellä pidättelen itkua, aion pitää tämän veljeni, on mahtipontinen olo.

Poden post christmas -masennusta. En ensin osaa lomaa, nyt arkea, suklaat ja juusto on syöty. En kokenut antamisen, en liiemmin saamisen iloa. Olen tiukkapipoinen lahjojen antaja, saajana vaikea ja kiittämätön. Niin väitetään, vaikka muistan parhaana saamanani lahjana pääni kokoisen tikkarin, jonka syöminen kesti niin kauan, että siitä täytyi pyyhiä pölyjä. Tänäkin jouluna toivoin ainoastaan
pulloharjaa
autonrenkaan sisäkumia
turvavyötä
viivoitinta
suojalaseja
ja tiivisteteippiä.
Sain viivoittimen. Muuten sain turhaa kamaa, joka kannetaan ensi viikolla kirpputorille, jolla se myydään korkeintaan puoleen hintaan. Minusta se on typerää, kieltäydyn lahjoista, en halua edes ”vähän jotain pientä” koska ”vähän jotain pientä” on usein suurinta pahaa enkä tunne ketään, kellä olisi liikaa rahaa, siksi minusta ei pidetä, muiden mielestä se on loukkaavaa. Toivoisin, että maailmankatsomustani vähänkään tuntevat ymmärtäisivät riitelemättäkin kunnioittaa maailmankatsomustani. Niille, jotka eivät tunne: minut on kasvatettu tuntemaan huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä rahankäytöstä, muistan lapsena itkeneeni karkkipäivänä, jätteistä tehdään kokonaisia saaria koska ne eivät mahdu muualle, alan nykyisin voimaan pahoin kaupoissa.

Pidän kyllä hyvistä lahjoista. En vain tunne ketään, kuka tietäisi käskemättä ostaa oikeanlaisia Festivo-kynttilänjalkoja, luomuvillahousuja, villakauluria, Backmanin mahonkitarjotinta, arkkitehtilamppua tai espressokuppeja. Ne on loogisia juttuja, olen universumin helpoin lahjottava – saajassa ei ole vikaa, tunnen vain huonoja lahjanantajia. Tämä sai olla viimeinen Tupperwaren mikroriisikeitin. Tästä eteenpäin tulen kirjoittamaan joulukortteihin, kutsukortteihin ja lehti-ilmoituksiin niin suurin kirjaimin kun vain kehtaan (aika isoin), että pitäkää lahjanne, tilinumero se ja se, sijoituskohde se ja se (keksin monta, innoltani en tiedä mistä aloittaa!). Huoli pois, tulen kyllä toimeen ilman jännitystä. Muut todennäköisesti eivät ota tosissaan, kuka nyt minut ottaisi, antavat edes ”vähän jotain pientä”, lapsiparkahan kasvaa kieroon ilman muovivuorta, eikö niillä ole rahaa pukea sitä kunnon vaatteisiin, häälahjaksi annetaan nimikoidut kuohuviinilasit ja seksiopas, niitä nyt tarvitsee kaikki, minusta se on loukkaavaa, minusta se on kunnioituksen puutetta, sitten minä suutun ja sitten muut suuttuu.

Neljä seinää alkaa käydä tutuiksi. En ole vielä päättänyt, milloin arki taas alkaa. Kahden viikon aikana olen järjestänyt ruokareseptit, päivittänyt leikekirjaa, etsinyt asuntoa, puhunut loputtomasti kadunkulman ja lattialistan suhteesta huonekorkeuteen, löytänyt asunnon, selannut sisustuslehtiä kirjailijan kanssa (!), kirjailijan kanssa sitä ja tätä. Kaksi viikkoa samojen seinien sisällä tekee vastoin odotuksia parisuhteelle pelkästään hyvää, lässynlässyn, oikein innostuessamme ollaan valvottu oikein aamuyöhön. Tuntuu, että tiimi vain vahvistuu, vaikka molemmat ratkeilee liitoksistaan. Meillä on vankka usko siihen, että meillä on mahdollisuus suhteellisen harvinaiseen onneen.

NYT: Bon Iver - Flume

P.S. Joulu oli lahjoista huolimatta onnistunut, kiitos seuran ja ruokien.

Vuohenjuusto-punajuuripaistos

(6 annosta)

800 g raakoja punajuuria
2 rkl oliiviöljyä
1 dl kasvis- tai lihalientä
1 tl timjamia
150 - 200 g vuohenjuustoa

Kuori punajuuret ja leikkaa ne lohkoiksi tai paksuhkoiksi viipaleiksi. Levitä ne uunivuokaan. Valele päälle öljy ja liemi ja sirottele pinnalle timjamia. Kypsennä vuokaa 200-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia ja levitä sitten juusto päälle viipaleina tai murennettuna. Kypsennä vielä 10–20 minuuttia.

Rucola-perunasalaatti

(10 annosta)

1 kg perunoita, kiinteää lajiketta
250 g vihreitä papuja
1 nippu kevätsipulia
1 ruukku rucolaa
Kastike:
1 rkl balsamiviinietikkaa
1 rkl sitruunamehua
1/2 dl oliiviöljyä
2 tl karkeaa vanhan ajan sinappia
1/2 tl suolaa

Keitä perunat kypsiksi, jäähdytä, kuori ja leikkaa reiluiksi kuutioiksi. Kypsennä myös pavut, valuta ja jäähdytä kylmän veden alla. Hienonna kevätsipulinvarret. Valmista kastike. Mittaa kaikki ainekset kulhoon ja sekoita voimakkaasti. Laita kaikki salaatin ainekset kulhoon, valuta päälle kastiketta ja sekoita varovasti. Anna maustua jääkaapissa ennen tarjoilua.

Kardemummapannacotta

(4 annosta)

2 liivatelehteä

5 dl kermaa

1 vaniljatanko (tai 1 tl vaniljasokeria)

1 tl kardemummaa

1/2 dl sokeria

2 tuoretta viikunaa

Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen. Kaada kerma kattilaan. Halkaise vaniljatanko ja raaputa siemenet kermaan. Lisää joukkoon kardemumma ja sokeri. Keitä kermaseosta noin 15 minuuttia miedolla lämmöllä, ota pois liedeltä. Purista liivatelehdistä vesi, ja liuota ne kermaseokseen. Jaa annosvuokiin ja hyydytä jääkaapissa noin 3 tuntia. Kumoa lautasille ja tarjoile paloiteltujen viikunoiden kanssa.

1 5 1 2 2 0 0 9

2009-12-15T22:26:00.010+02:00

Käyn vieraana syöpätautien vuodeosastolla, veli on minun kaupungissani. Vien elokuvia ja partakoneenteriä, hiukset lähtee. Piti tulla syöpä ennen kuin puhumme. Puheet on talopiirustuksista ja sytostaateista, mutta puhe kuitenkin. Piti tulla syöpä ennen kuin ollaan aloillaan, toinen makaa, toinen istuu, käytän tilaisuutta häikäilemättömästi hyväksi, tästä ei kumpikaan pääse pakoon, istutaan ja puhutaan nyt kerralla niin kauan että se alkaa käydä epämukavaksi. Syöpä on moneen hyvä. Viereisessä sängyssä makaa kävelykyvytön aivokasvainmies.

Vähitellen sairaala alkaa tuntua vähän kuin uudelta harrastukselta. Pyöräilen töiden jälkeen kovaa perille, on kiire yrittää. Jään joka ilta vielä ihan vaan hetkeksi, kamalin ajatus on, etten yrittäisi tarpeeksi. Iltateepöydässä olen ainut, jolla on hiukset, pakastin on täynnä jäätelöä. Olen typerästi vähän ylpeä siitä, että olen ainut ihminen tässä, ajan tasalla, paikalla, minua tarvitaan, muita vieraita ei ole.

Kuukausien lamaannukselta katkeaa selkä, sairaalassa tai matkalla sinne. Ensin teen innoissani, ruuvaan puoli vuotta sitten ruuvaamatta jääneet ruuvit, järjestän kaapit ja olen sosiaalisesti pelottavan aktiivinen. Sitten jatkan, vaikka en enää halua, itken väsymyksestä ja maanisuudesta, askartelen hampaat irvessä, nyt meillä on tässä kivaa jumalauta. Kun pyörät lähtee pyörimään, liikettä on mahdoton enää pysäyttää, olo on samanlainen kuin helmikuussa ballerinoissa.

Olen huomaamattani alkanut kutsua kirjailijaa puolisoksi. Muu tuntuu jo kohtuuttoman vaatimattomalta ihmisestä, josta mikä tahansa on liian vaatimatonta. Se soittaa vähän nolona Jippua, että tää on sulle (tai siis mulle, siis sulta mulle, siis):
”asuisitko mun kaa/vaikka nukun päivät ja yöt
puhuisin mun lapsuudesta sekavaa

asuisitko mun kaa/vaikka ärsyttäisin sun
kavereita jotka vain tahtoo urheilla
oisitko mulle/mies/joka ei hylkää/ja joka ei pelkää

mulle kaikkein paras, paras mies”

NYT: Thom Yorke – Black Swan

1 2 1 1 2 0 0 9

2009-11-12T22:48:00.008+02:00

Jos kirjoittaisin siitä, miltä tuntuu, toistaisin jo kirjoitettuja asioita. Että on rankkaa, ei etteikö olisi sanottavaa, vaan kun jutut vain alkaa olla niin verisiä, räkäisiä ja sfääreissä. Sivustakatsojaa oksettaa, enkä ole enää pitkiin aikoihin kyennyt syömään, hikoilen ja väsyn äkkiä.

En ole varma, olisiko parempi olla tietämättä koko ajan enemmän, ymmärtämättä minkälaista jälkeä on saatu aikaan, kuinka laajat tuhot ovat. Kuin olisi pyöritty ympyrää naruun sidotun kiven kanssa, nauraen. Työn laajuus kasvaa loputtomasti, katkeruuden määrä ja laajuus kasvaa jatkuvasti, odotan jonkin pyhän rauhan laskeutumista. Elämä tuntuu epäeettiseltä empiiriseltä kokeelta.

Maksatan psykoterapian vanhemmillani, se on mielestäni vähintä. Riisun ulkovaatteet jo rappukäytävässä, koska eteisessä on painostavaa seistä, on peili ja kuulee, miten toinen odottaa seisten keskellä huonetta. Jo heti kynnyksellä sitä tervehtii, kävelee hitaat askeleet huoneen poikki, on vaikea keksiä uutta tervehdystä taas kun kätellään. Minulle on tärkeää olla hyvä potilas, pitää onnistuneita, koherentteja monologeja.

Oikeasti minulta on turha vaatia yhtään mitään. Olen juuri nyt hädintuskin edes kelvollinen puoliso, ystävä, tytär. Olen kärsimätön kuuntelija, marttyyri, mulla on paljon rankempaa kuin sulla, levitän pahaa energiaa, puran vihaani aina tilaisuuden tullen, vaikka tilaisuutta ei tulisikaan, olen paikallakin poissa. Olen siinä typerässä uskossa, että sitten kun asiat on paremmin, ryhdyn omaksi itsekseni, siksi tyypiksi joka on tähän saakka ollut ihan peitossa, jonkun alla. Sitten se minä kutsuu ihmisiä kylään, tekee taas ruokaa ja leikkaa ja liimaa, nauraa paljon, puhuu estottomasti ja on hyvä keskustelukumppani, upea tyyppi, keksii jotain unohtumatonta. Minulle on tärkeää olla tärkeä muille.

Lisäksi muistin, että pidän syksystä, luulin ensimmäistä kertaa odottavani talvea, patterin tuoksu muistutti mummolasta, mutta tämä on huijausta, tämähän on täyttä paskaa. En löydä töitä, alan epäillä että nimeni on kaikilla mustilla listoilla, näytän uudessa toppatakissani juuri siltä, mitä olen, masentunut ja työtön. Köyhällä ei ole varaa näyttää hyvältä, köyhän on tärkeintä pysyä lämpimänä. Samaan aikaan lähipiirissä leviää kuin pisaratartuntana sairaus, johon voi kuolla. Uskon, että teemme jotain perustavanlaatuista väärin, juomavedessämme on jotain, hengitysilmassa tai siinä, mitä tunnemme. Tuntuu, että tunnen vääriä asioita, voi olla että en juuri edes tunne, ei itketä, pian saattaa jopa jo naurattaa, jos tämä ei pysäytä niin mikä pysäyttää?

En vielä haluaisi ajatella aikuisten isoja asioita, rahaa ja kuolemaa.

NYT: Cinematic Ochestra - Ma fleur

2 7 0 9 2 0 0 9

2009-09-27T22:47:00.000+03:00

En ole järin spontaani, en uhkarohkea, räikeä tai vahva, en matkusta yksin enkä osaa kertoa tarinoita öistä, maista, miehistä. Joku palaa vuosien matkalta, mutta minä olen edelleen samassa kaupungissani, samassa ihmissuhteessani, suurin jännitykseni on nettihuutokauppa ja kalenterini ainoat merkinnät laskujen eräpäiviä. Kasvatan huonekasvien pistokkaita, kuolen anopinkielieni keskellä, opiskelen kasvisruokaa, luen kirjastossa kaikki maailman lehdet. Minusta ei ole nyt kuin tähän. Elämäni on hurjaa aivan toisella tavalla. Kymmenen vuoden päästä saatan olla kokemattomampi, yhä tylsempi, yhä samassa kaupungissa, samassa osoitteessa, mutta tämä sijoitus on tehtävä, tämä tie on käytävä, luultavasti se pelastaa henkeni. Kaikki tapahtuu päässäni, siellä on parhaat bileet. Jutut on mittakaavoiltaan tarpeeksi suuria viedäkseen kaiken energian ja kapasiteetin. Kunpa tietäisitte, onneksi ette tiedä.

Kanssani on vain yksi hedelmällinen puheenaihe – minä, miltä minusta tuntuu, mikä mättää, minäminä. Muutkin sen jo näkee, että sisällä tapahtuu paljon ja suunta on koko ajan parempaan. Vauhti on silti hidas, kaksi askelta eteenpäin, puolitoista taakse. Olen kaikessa kompleksisuudessani välillä vaikea kuin kolmivuotias, perässä raahattava uhmaikäinen, itken vieraassa kaupungissa ihmisten ilmoilla, minun kanssani on mentävä kiertoreittejä, vältettävä väenpaljouksia, minulle järjestetyt yllätykset ovat järjestään huonoja ideoita, pilaan ne kyllä. Ekaluokkalaisen itku kurkussa, että haluan kotiin. Välillä yliarvioin itseni, rehvastelen liian suurissa saappaissa, todistelen pystyvyyttäni typerillä vedoilla, joihin en lopulta pysty.

Mitä minulla on: ei juuri mitään, minä itse ja suuri rakkaus, kaikki.

NYT: Imogen Heap – Canvas