Ehdin päättää luovuttaa. Tuntuu, että vihdoin näen
kirkkaasti: näin huonosti asiat ovat. Näin ne ovat, ja tämä on perimmäinen
totuus. Lamaantunut tyyneys on ennenkuulumatonta: millään ei ole väliä, odotan
iskuja kylmänrauhallisesti, käännän toisen posken tarjolle. Pitää ehtiä päättää
luovuttaa, jotta huomaan, että olen parhaimmillani välinpitämättömän tyynenä. Kun
lakkaan yrittämästä, alan onnistua. Juuri kun käännän selän, joku tarttuu olkapäähän.
Vielä ihan hetki sitten uskoin, että olen melko mitätön
rääpäle, kakkoslaatuinen, keskeneräinen ihmisvaluvirhe. Kenellekään muulle
tässä ei ole mitään ihmeellistä. Ihmiset kirjoittavat graduja, valmistuvat ja
aikuistuvat koko ajan. Kukaan ei tule ajatelleeksi, että tämä on taistelun
tulos. Olankohautus. En uskonut selviäväni tästä hengissä, ja nyt olen paitsi
hengissä myös jotenkuten onnellinen.
Yritän suhtautua tähän viileästi, vaikka oikeasti kaikki on
huikeaa. Jaksan herätä aamulla kahdeksalta, teen numeron ruhtinaallisesta aamupalasta,
pyykin pesemisestä ja säntillisestä siivoamisesta. Hiusten pesusta, ihon
rasvaamisesta ja vaatteiden rypyttömyydestä. Mehustelen rutiineilla. Nousen kymmenen
vuoden jälkeen sohvalta ja teen 10 kilometrin lenkin, alan juosta maanisesti. Olen
pettynyt, jos en ole mustelmilla tai pystyn kävelemään kivutta. Melkein lopetan opiskelun, seuraavalla viikolla päätän tehdä
gradun ennätysaikataulussa ja valmistua ennen tavoiteaikaa. Avaan
viinipullon yksin, päätän että ikuisesti ei voi elää väliaikaisesti, odottaa
että on joku, jonka kanssa avata se. Kyllä aikuinen ihminen saa avata yksin
viinipullon. Minä olen aikuinen ihminen. Yritän tehdä kaiken oppikirjojen
mukaan ja opetella tavallisten ihmisten tavoille. Pidän eniten siitä takista,
joka voisi olla kenen tahansa päällä, pidän kodistani yhdenlaisena kliseenä
(”valkoista ja yksi Aalto-jakkara”). Tuntuu turvalliselta olla lokerossa. Lopulta
ei tarvita kuin muutama pitkä keskustelu, yhdet häät ja paljon peiliin
tuijottelua. Kävelen ensimmäisen kerran rautatieasemalle kyynelehtien onnesta,
en ahdistuksesta. Tuijotan kattoon ja hymyilen, luoja, olen elossa. Käännän
toisen posken tarjolle, mutta lyönti ei tunnu missään, en horjahda. Onko muista
koko ajan tuntunut tältä? Ovatko äänet aina kuulostaneet tältä, ovatko muut
nähneet koko ajan tämän? Toivon, etten koskaan ala pitää tätä
itsestäänselvyytenä.
Olen kuin yliaikainen linnunpoika, en tahdo uskaltaa lentää
pesästä, vaikka kaikki sanovat, että osaat jo, ja äidiltä loppuu rahat. Pelkään,
että kun sanon, että pärjään, en saa enää olla pärjäämättä. Sitten en enää saa olla pieni, en pääse syliin. Tulee vielä uusia
alasajoja, ja sitten on enää turha tulla itkien maitojunalla takaisin, mitä
lähdit leuka pystyssä. On vaikea hyväksyä, etten voi jatkaa loputtomasti
harjoittelemista, että elämässä ei voi valmistua. Täytyy riittää että riittää.
2014 on 10-vuotisblogijuhlavuosi. Tekstiä on 200 pienifonttista aanelosta, kallisarvoisin doc-tiedostoni. Tarvitsen kirjoittamista koko
ajan vähemmän sen alkuperäiseen tarkoitukseen, minän todeksi tekemiseksi, itselleni.
En tiedä, osaanko enää kirjoittaa tällä tavalla – ja voinko. Anonymiteettini ei
ole tainnut olla aukoton, ja olen valmistumassa ammattiin, jossa sellainen on
tärkeää. Haluaisin pitää kynsin hampain kiinni kirjoittajan identiteetistä, mutta haluan
eroon ihmisraunion identiteetistä. Ehkä alan kirjoittaa tuoksukynttilöistä, kukista ja brunsseista. Kaikkien raskaiden vuosien edestä.